Kerroinkin jo aikaisemmin hieman ajatuksistani Viivin antamisesta hoitoon ja lukiessani asiasta muiden blogeista, teki mieli kirjoittaa lisää ajatuksia siitä. Ketään tietenkään loukkaamatta, koska tässä tulee vain minun mielipiteeni ja ajatuksiani asiasta :) Jokainen meistä toimii tavallaan ja tapoja on monia, se on tullut huomattua varsinkin tässä äitiyden aikana. Mutta tästä hoitoon antamisesta: toiset antavat lapsensa alusta asti hoitoon silloin tällöin, toiset hyvin usein ja toiset eivät ehkä ollenkaan. Toiset antavat hoitoon omasta tahdosta ja toiset pakostakin. Toiset eivät anna, koska eivät halua tai pysty. Nyt kuitenkin keskityn enemmänkin tähän hoitoon antamisesta omasta vapaasta tahdostaan.
Monelle äidille tulee varmaan joskus sellainen olo, että on jotenkin huono äiti, kun antaa pienen tai isommankin lapsensa hoitoon. Mitä pienempi lapsi, niin varmaan sitä herkemmin tällainen olo tulee. Varsinkin, jos olet yön erossa lapsestasi. Mutta miksi? Miksi se tekisi sinusta huonon äidin, jos annat esimerkiksi isovanhemmille lapsesi hoitoon joskus? Tai jos isä jää lapsen kanssa kotiin sinun ollessasi jossakin käymässä, vaikka kaupungilla tai salilla. Tietenkin vauva tarvitsee äitiään, mutta eihän lapsen saaminen tarkoita sitä, että äiti ei saisi enää käydä missään ilman pientään tai olla edes sitä pientä hetkeä yksin. Tärkeintähän on, että olet oikeasti läsnä ollessasi lapsesi kanssa. Tilannehan voi olla se, että olet lapsesi kanssa, mutta et ole oikeasti läsnä. Onko se sitten hyvä? Jos jaksat olla läsnä paremmin, että olet välillä hetken omineen, niin mikäs siinä. Ja vaikka ei tuntuisikaan siltä, että nyt pitää saada olla hetki yksin, mutta olet silti, niin mitä sitten? Esimerkiksi minä käyn välillä kaupassa tai kaupungilla yksin, vaikka ei tuntuisikaan, että nyt tarvitsen hetken omaa aikaa. Mutta välillä myös tarvitsen sen. Jotkut taas eivät. Tai sitten heille riittää se, että saa touhuta kotona omien juttujen parissa vaikka lapsen päiväunien aikaan. Kyllä sekin minulle riittää. En kuitenkaan tiedä miten kaipaisin omaa aikaa, jos ukkokullan työajat olisivat vähän erilaiset. Vai kaipaisinko ollenkaan. Luultavasti kyllä, me kaikki kun olemme erilaisia.
Jotkut varmasti kauhistelivat sitä, kun Viivi oli pari päivää reissussa ukkokultani kanssa. Ukkokullan ehdottaessa asiaa ensimmäisen kerran, taisi vastaukseni olla ehdoton EI. Oletko tosissasi? Ette muuten lähde! Sitten mietin, että lähden mukaan, koska enhän voi jättää Viiviä. Täh, miksi en voisi antaa heidän lähteä kahdestaan reissuun?! Ja mukana on vielä muitakin tuttuja sukulaisia. Ihan yhtälailla Viivi on ukkokullankin lapsi ja yhtälailla hän saa viettää Viivin kanssa aikaa. Myös ilman minua. Ja tämähän on sen takia mahdollistakin, koska en imetä (ja siitäkös se huono-äiti olo vaan kasvaa). Itse vietän Viivin kanssa aikaa päivät pitkät, joten miksi en voisi ollakin pari päivää ihan yksin. Voinhan minä, ja olinhan minä. Selvähän se oli, että kova ikävä siinä tulee, mutta en kuitenkaan ikäävänkään takia voinut pakottaa heitä jäämään kotiin, koska ukkokulta todella nautti lähteä Viivin kanssa. Ja ihanaa, että hänkin tuntee noin. Kun kerran yksin olin, piti siitä osata ottaa kaikki irti. Ja se riittikin, että oikeasti sai vain olla ja möllöttää hiljaisuudessa. Ja kyllä, nautin myös siitä, vaikka aluksi se oli todella vaikeaa. Mietin, että enhän minä voi nauttia, että olen yksin kotona. Ei hyvä äiti tee niin! Sitten tajusin, etten oikeasti voi koko ajan moittia itseäni siitä ja yhtä hyvä Viivin olla isänsäkin kanssa. Samoin, jos Viivi on jonkin illan tai yön isovanhemmilla hoidossa, moitin itseäni siitä. He kuitenkin nauttivat siitä, niin miksi Viivi ei voisi olla heillä hoidossa joskus? Ja tiedän, että Viivillä on silloinkin kaikki hyvin. Tällä tavalla olemme saaneet ukkokullan kanssa käydä kahdestaan jossakin ja pari kertaa jopa nukkuakin niin pitkään kuin nukuttaa. En sano, että välttämättä tarvitsisimme sitä, mutta ei se kyllä pahaakaan tee, jos kerran sellainen mahdollisuus meille annetaan. Ja olen valmis äidiksi, vaikka en olekaan lapseni vierellä 24/7. Silti hän kaikkein tärkeintä.
Ollessani sen pari päivää yksin kotona mietin monen monta kertaa, miten tyhjältä koti tuntui ilman Viiviä ja miten kaipasin häntä. En osaa enää edes kuvitella minkälaista olisi olla ilman pientä neitiämme. Nautin Viivin kanssa olemisesta, onhan hän oma pieni tyttömme. Kaikkein eniten kuitenkin nautin siitä, kun olemme kaikki kolme yhdessä. Olimme sitten kotona tai jossakin muualla, kuten viime viikonloppuna siellä "häämatkalla". Minusta on kuitenkin ihan hyvä, että Viivi ei ole koko ajan pelkästään minun kanssani, vaikka hän onkin vielä noin pieni. Viivi tarvitsee minua, mutta hän tarvitsee myös muita hänen elämäänsä kuuluvia ihmisiä. Vaikkakin mietin vähän väliä, onkohan Viivillä kaikki varmasti hyvin ja mitenhän hän pärjää ilman minua. Ja se tunne on mitä ihanin, kun Viivi on ollut hoidossa tai olet käynyt yksin vaan siellä kaupassa ja näet hänet taas! Oma pieni rinsessa <3 Varsinkin silloin, kun ukkokulta ja Viivi tulivat reissusta kotiin, tunne oli jotakin ihan uskomatonta. Miten voikin kaivata jotakin niin kovasti.
Mieltäni helpottaa se, kun tiedän etten ole ainut äiti, joka antaa lapsensa hoitoon. En todellakaan. Tämä tapa on meille hyvä ja tiedän, että Viivilläkin on hyvä olla :) On pahempiakin asioita, kun lapsensa antaminen silloin tällöin hoitoon. Jokaisella on syynsä ja jokainen toimii tavalla, joka on parhaaksi itselleen ja lapselleen. Enkä ainakaan itse jaksa koko ajan tuntea huonoa omaatuntoa jostakin asiasta. Äitiys ei ole kilpailu. Sinä olet kuitenkin paras mahdollinen äiti lapsellesi olemalla oikeasti läsnä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti